Vallankumous
Joskus tulee hetkiä, jotka määrittelevät historian suunnan. Vallankumouksia, joskus hiljaisia, usein niin huomattavia, että niiden vaikutukset voi tuntea nykypäivään saakka. Joskus muutos on ennakoitavissa, vaikka maailmaa muuttava liekki on vain kipinä kapinoivan silmässä.
Konsertin aloittaamonitahoinen Ethyl Smyth (1858-1944). Hän oli säveltäjä, kirjailija, musiikin tohtori, suffragetti ja ensimmäinen naissäveltäjä, jolle myönnettiin daamin aatelisarvo. Hän oli myös ensimmäinen nainen, jonka oopperoita esitettiin monissa maailman suurimmissa oopperataloissa, mukaan lukien New Yorkin Metropolitan Oopperassa vuonna 1903. Seuraava naisen säveltämä ooppera esitettiin samaisessa talossa yli sata vuotta myöhemmin vuonna 2016, kun siellä kuultiin Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus.
Vuonna 1889 Smyth palasi monen vuoden jälkeen kotimaahansa Britanniaan. Sitä ennen hän oli Saksassa ja Italiassa ja tutustunut Brahmsiin ja Tšaikovskiin sekä säveltänyt valtavasti kamarimusiikkia. Nyt oli kuitenkin aika D-duuri serenadille, joka on hänen ensimmäinen orkesteriteoksensa.
Smyth joutui elinaikanaan taistelemaan musiikkinsa puolesta kapellimestareita, orkestereita, kustantajia, yleisöä ja lehdistöä vastaan, koska nämä tahot eivät useinkaan nähneet hänen sukupuoltaan pidemmälle. D-duuri serenadissa hän ei kohdannut vastaavia ongelmia, ja nuoren säveltäjän kypsä teos valittiin kantaesitettäväksi loppuunmyydyssä konsertissa August Mannsin legendaarisessa Crystal Palace konserttisarjassa.
Yleisö rakasti teosta, ja lehdistö kehui orkestraatiota, kriitikot arvioivat sitä ”yllättävän taitavaksi naiselta”. Smyth joutuisi elämänsä aikana moneen taisteluun, mutta niistä ensimmäinen kotiyleisön edessä oli voitettu.
Vuonna 1803 säveltäjä Ludwig van Beethoven (1770-1827) oli aivan erilaisessa tilanteesta. Hän oli jo säveltänyt useita rakastetuimpia teoksia mukaan lukien Kuutamosonaatin, kolme ensimmäistä pianokonserttoa ja tietenkin kaksi ensimmäistä sinfoniaa. Nyt tulossa oli kuitenkin jotain, mikä muuttaisi koko musiikin historian.
Sinfonia nro 3, lisänimeltään Eroica eli sankarillinen, syntyi keskellä muuttuvaa ja kuohuvaa maailmaa. Kappale oli alun perin omistettu Napoleon Bonapartelle, joka oli samaan aikaan sekoittamassa koko perinteisen Euroopan. Tarina kertoo, että kun Napoleon kruunasi itsensä keisariksi, Beethoven raivostui tästä ja poisti Napoleonin nimen omistussivulta niin voimakkaasti, että kynä halkesi ja partituuriin jäi reikä.
Eroica nähdään tärkeänä maamerkkinä klassisen musiikin siirtymässä klassismin aikakaudelta romantiikkaan. Ensimmäisenä romanttisena sinfoniana se rikkoi rajoja rakenteella, kestolla, harmonialla ja jopa emotionaalisella sisällöllään. Ensimmäinen osa sisältää yhden kuuluisan torvisisääntulon, jonka yleisö varmasti konsertissamme tunnistaa ja jota useat kapellimestarit olivat yrittäneet lukuisilla eri tempuilla ”korjata”. Mutta kyseessä ei ollut virhe: vallankumous oli alkanut.
Tämä maa meidän alla
Jotkut paikat huokuvat historiaa niin, että kerrotut ja kertomattomat tarinat voi aistia. Kautta vuosisatojen Pariisi on ollut monien säveltäjien koti, ja tämä on vaikuttanut yhä uudelleen nuorempiin sukupolviin yhtä paljon kuin kaikessa kauneudessaan itse kaupunkikin.
Esityksen alussa kuullaan kaksi kamarimusiikkiteosta naissäveltäjiltä, jotka inspiroituivat Pariisista. Sitten siirrymme lähemmäs kotia, kun porotilan emäntä Anu Magga joikaa ja kertoo tilan tarinaa tarjoillessaan lappilaisia herkkuja.
Heta Aho (s. 1992) on suomalainen säveltäjä ja ohjaaja. Hän on tullut parhaiten tunnetuksi vokaaliteoksistaan, lauluista ja kolmesta oopperasta. Hänen värikkäästä kamarimusiikkituotannostaan yksi esitetyimmistä teoksista on harpputrio Syringa.
Teos on sävelletty pääosin vuonna 2015, kun Aho opiskeli Pariisissa. Syringa on saanut paljon vaikutteita ranskalaisimpressionisti Claude Debussylta, etenkin kyseisen säveltäjän triosonaatista harpulle, huilulle ja alttoviululle. Neljän vuoden hiomisen jälkeen teos saavutti lopullisen muotonsa, ja kokoonpanoksi muodostui tämä samainen trio.
Ahon mukaan nimi Syringa viittaa hänen suosikkipensaaseensa ja sen kukinnan värittämään lempivuodenaikaan sekä Debussyn kuuluisaan huilusooloon Syrinx ja sen nymfitarustoon. Tarussa onneton nymfi pakenee yli-innokasta ihailijaa ruovikkoon, muuttuu kaislaksi ja päätyy lopulta ahdistelijansa huilun materiaaliksi.
Kaija Saariaho (1952-2023) oli yksi maailman vaikuttavimmista nykysäveltäjistä ja tunnetuimmista suomalaisista. Hänen oopperansa, kamarimusiikkinsa ja sinfoniaorkesteriteokset ovat valloittaneet maailman. Hänen sävyrikas ja elektroakustisesti kokeileva musiikkinsa on inspiroinut monia nuoren sukupolven säveltäjiä.
Vuonna 1982 Pariisiin muuttanut Saariaho sävelsi Tocar-dueton vuonna 2010. Viululle ja pianolle sävelletty teos tilattiin Sibelius-viulukilpailuun. Espanjan kielestä tuleva nimi tarkoittaa koskettamista tai leikkiä, ja teoksessa säveltäjä on ottanut huomioon soittimien rakenteellisia erilaisuuksia.
Dueton alussa molemmat soittimet tekevät omiaan, huomioiden toinen toistaan mutta eivät etene aidosti yhdessä. Teoksen kehittyessä instrumenttien veto toinen toistaan kohtaan kasvaa niin, että lopulta ne päätyvät jonkinlaiseen musiikilliseen symbioosiin, kosketuspisteeseen. Saariaho on sovittanut konsertissa kuultavan version harpulle ja huilulle.
Omassa huoneessa
Kautta historian on kuultu sama käsittämätön väite, että naiset eivät ole voineet säveltää. Selitykset ovat vaihdelleet eri aikakausina, mutta nainen toisensa perään on todistanut tämän väitteen vääräksi. Vaikka naissäveltäjiä kuullaan läpi festivaalin, tässä konsertissa on luvassa kolme säveltäjää, jotka olivat omana aikanaan kaikesta huolimatta tunnettuja ja arvostettuja, mutta jäivät historiankirjoissa suurimmaksi osaksi pimentoon mentyään naimisiin.
Clara Schumann (1819-1896) oli aikakautensa tunnetuimpia pianisteja. Yli kuusikymmentä vuotta kestäneen uransa aikana hän onnistui uudistamaan soolokonserttiperinteen kehittämällä nykyaikaisia ajatuksia hyvän konserttiohjelman rakentamisesta. Hän oli myös erittäin lahjakas säveltäjä, mutta hänen vastuullaan olivat konsertoinnin lisäksi kahdeksasta lapsesta huolehtiminen ja perheen elättäminen. Hänen miehensä, säveltäjä Robert Schumannintulot olivat melko pienet, ja leskeksi varsin nuorena jäänyt Clara jäi yksinhuoltajaksi. Näin hänen tuotantonsa jäi valitettavan pieneksi.
Drei Romanzen eli Kolme romanssia on sävelletty hänen miehensä Robertin syntymäpäiville, mutta teos on omistettu Clara Schumannin hyvälle ystävälle, legendaariselle viulisti Joseph Joachimille. Kolmeosaisessa teoksessa Clara huomioi syntymäpäivää juhlivaa miestään lainaamalla ensimmäiseen romanssiin teeman Robertin ensimmäisestä viulusonaatista. Schumann ja Joachim kiersivät esittämässä teosta, ja se sai Hannoverin kuningas Yrjö V:ltä ylistävät arviot.
Alun perin teos on sävelletty viululle ja pianolle. Tässä konsertissa se esitetään amerikkalaisen klarinetisti Max Opferkuchin (s. 1997) sovituksena klarinetille ja pianolle.
Myös lähes sata vuotta myöhemmin syntyneen Doreen Carwithen (1922-2003) lupaava sävellysura jäi hänen miehensä varjoon. Carwithen oli aikansa tärkeimpiä elokuvasäveltäjiä. Hän sävelsi musiikin yli 30 elokuvaan ja esimerkiksi kuningatar Elizabeth II:n kruunajaisten filmaukseen. Viimeksi mainittu oli työ, joka piti saada valmiiksi alle kolmessa päivässä. Hänen orkesteri- ja kamarimusiikkinsa saivat myös paljon myönteistä huomiota, ja hän olikin brittiläisen klassisen musiikin nousevia tähtiä.
Vuonna 1961 Carwithenin rakastaja ja entinen sävellysopettaja William Alwyn pyysi hänet sihteerikseen, ja sävellysura loppui lähes seinään. Vain yksi orkesteriteos kantaesitettiin vuonna 1964. Pari meni naimisiin vuonna 1975, ja Carwithen vietti 40 vuotta hoitamassa miehensä tuotantoa.
Vuonna 1952 jostain käsittämättömästä syystä BBC:n musiikkipaneeli päätti, ettei Carwithenin tuolloin tuore viulusonaattiansainnut radiolähetystä. Teos hautautuikin arkistoon vuosikymmenien ajaksi. Pitkään unohduksissa ollut kolmiosainen sonaatti on kekseliäs ja tunteikas teos viululle ja pianolle.
Fanny Mendelssohn-Hensel (1805-1847) oli erittäin tuottelias säveltäjä, jonka lähes 500 teosta käsittävästä tuotannosta valtaosa jäi julkaisematta hänen elinaikanaan. Hän oli Felix Mendelssohnin isosisko, ja hän sai lapsena yhdessä veljensä kanssa piano- ja sävellystunteja. Jossain vaiheessa heidän sävellysopettajansa Carl Fredrich Zelter oli sitä mieltä, että Fanny oli heistä kahdesta ehdottomasti lahjakkaampi.
Vaikka Mendelssohnin isä ja veli tunnistivat Fannyn lahjakkuuden ja jopa tukivat hänen toimintaansa säveltäjänä, he vastustivat tämän säveltäjäuraa ja sitä, että hän julkaisisi teoksia omalla nimellään. Veljelle tilanne sopi hyvin, ja hän julkaisikin muutaman siskonsa pianoteoksista omalla nimellään.
Onneksi Fannyn mies Wilhelm Hensel tuki teosten julkaisemisesta, ja Fanny julkaisi elinaikanaan Hensel-nimellä muutaman opuksen.
Neliosainen pianotrio sävellettiin vuonna 1846 Mendelssohn-Henselin pikkusiskon syntymäpäivää varten. Aikalaiset kriitikot kehuivat ensimmäistä osaa mestariteokseksi ja trioa kokonaisuudessa erittäin luovaksi. Valitettavasti säveltäjän elämä jäi lyhyeksi, ja hän kuoli seuraavana vuonna. Meidän kaikkien onneksi Henselin perhe ymmärsi lähettää materiaalit kustantajalle, ja mestariteos on vuosisatojen aikana raivannut tiensä yleisöjen eteen.
Luostoi soi! -festivaali 2024 >>>