Louise Farrencin elämässä moni asia meni juuri oikein, jotta hän saattoi ryhtyä säveltäjäksi.
Taiteilijaperheen tyttärenä hänen kiinnostustaan musiikkiin arvostettiin, ja hän sai sekä pianotunteja että yksityistä sävellysopetusta aikana, jolloin naiset eivät vielä saaneet opiskella sävellystä Ranskan konservatorioissa. Mentyään naimisiin hänen miehensä perusti musiikkikustantamon, osittain tukeakseen vaimonsa sävellystyötä.
Farrencista tuli valtavan suosittu pianisti, niinkin suosittu, että hän sai vuonna 1842 viran legendaarisessa Pariisin konservatoriossa pianonsoiton professorina. Hän oli 1800-luvulla konservatorion ainoa naisprofessori, ja kun hänen ”Nonetto”-sävellyksensä sai huippuarvostelut vuonna 1849, hän marssi koulun johtajan toimistoon ja vaati yhtä suurta palkkaa kuin miesopettajilla. Yllättynyt johtaja myönsi palkankorotuksen, ja Farrenc pysyi virassaan yli 30 vuotta.
Farrencin kriitikoiden ylistämään sävellystuotantoon kuului muun muassa kolme sinfoniaa sekä lukuisia kamari- ja soolopianoteoksia. Ville Lumière -konsertissa kuultava ”Trio huilulle, sellolle ja pianolle” on yksi hänen viimeisimmistä teoksistaan. Farrencin rakas tytär kuoli vuonna 1859, vain 33-vuotiaana, ja tämän jälkeen Farrenc lopetti säveltämisen.
Farrenc kuoli vuonna 1875, eikä ole välttämättä sattumaa, että hänen sävellyksensä jäivät pitkään pimentoon. Vain kahdeksan vuotta hänen kuolemansa jälkeen Ranskan sanakirjasta katosi hänen nimensä vierestä sana ”säveltäjä”.
Kuukkelireportterin konserttivinkki 4 >>>
Kuukkelireportterin konserttivinkki 3 >>>